Tositarina · Nº 03
Baarimikko, joka lukitsi baarinsa oven minua varten kello 2

📖 Tositarina, jonka olen itse kokenut ja kertonut. Nimet ja muutama yksityiskohta on muutettu kaikkien yksityisyyden vuoksi.
Lyhyesti
Kolmen viikon ajan Luca sekoitti Negronejani ja katsoi minua vähän liian pitkään. Eräänä perjantaina hän keksi minulle cocktailin, lukitsi baarin oven kahdelta yöllä ja esitteli minulle salin perällä olevat nahkasohvat. Seuraavana päivänä pystyin olemaan vain vatsallani.
- HänLuca, italialainen baarimikko Milanosta, hypnoottiset kyynärvarret
- MinäVihreä kietaisumekko ja mustat avokkaat
- MissäLempibaarini tiskillä Helsingin keskustassa
- Seuraavana päivänäNahkasohvan jäljet reisien takana
- Lämpötila🔥🔥🔥
Tässä kuvassa makaan vatsallani sängylläni petroolinsinisessä satiinitopissa ja pyjamashortseissa, jalat ristissä ilmassa ja aikakauslehti auki edessäni. Älä anna ahkeran ilmeeni hämätä: olin lukenut samaa sivua kaksikymmentä minuuttia muistamatta siitä sanaakaan. Oli lauantai ja kello kahdentoista maissa, olin nukkunut tuskin kuutta tuntia, ja vatsallaan makaaminen oli ainoa asento, jossa oloni oli oikeasti hyvä. Edellisenä yönä baarimikko oli lukinnut baarinsa oven minua varten kello kaksi.
Kutsutaan häntä Lucaksi, se ei tietenkään ole hänen oikea nimensä. Hän oli töissä lempicocktailbaarissani Helsingin keskustassa, sellaisessa hämärästi valaistussa paikassa, jossa on nahkanojatuoleja, jazzia taustalla ja pulloja riveissä tiskin takana kattoon asti. Kävin siellä usein töiden jälkeen, yksin tai ystävän kanssa, purkamassa päivää drinkin ääressä ennen kotiin menoa.
Hän oli aloittanut siellä syyskuussa, ja huomasin hänet heti ensimmäisenä torstai-iltana. Hän oli pitkä, tummat hiukset kevyesti taakse kammattuina, yllään musta paita hihat käärittyinä baarimikon esiliinan alla, ja hänellä oli kyynärvarret, joiden työskentelyä katselin vähän liian kauan. Kun hän valmisti cocktailia, jokaisessa liikkeessä oli jotain hypnoottista: lusikka, joka kieppui sekoituslasissa, appelsiininkuori, jota hän puristi kahden sormen välissä lasin yllä.
Sinä iltana tilasin Negronin, ja hän teki sen täydellisesti, ei liian karvasta vaan juuri tasapainoista. Kun hän ojensi lasin, sormemme hipaisivat toisiaan sekunnin tarpeettoman kauan. Hän hymyili ja toivotti minulle hyvää iltaa pienellä italialaisella aksentilla, ja minä kiitin punastuen kuin teini.
Seuraavien kolmen viikon ajan kävin siellä vähintään kerran viikossa, aina torstaina tai perjantaina, ja hän oli aina paikalla. Aloimme jutella enemmän, pienissä varastetuissa keskusteluissa tilausten välissä. Sain tietää, että hän oli kotoisin Milanosta, oli ollut baarimikkona viisi vuotta ja piti hyvästä viskistä ja jazzista. Hän puolestaan muisti kaiken: mitä join, näytinkö väsyneeltä rankan päivän jälkeen, mikä väri minulle sopi. Se oli hurmaavaa olematta koskaan tungettelevaa, ja huomasin valitsevani torstain asuni häntä ajatellen.
Eräänä perjantai-iltana lokakuun alussa menin sinne melko selvä ajatus mielessäni. Olin pukenut pullonvihreän kietaisumekkoni, sen joka solmitaan vyötäröltä ja joka aukeaa reiden kohdalta, kun istun, ja jalkaan mustat ohutkorkoiset avokkaat. Baari oli täynnä, mutta onnistuin nappaamaan jakkaran tiskiltä. Lucalla oli kiire, ja silti joka kerta, kun hän kulki ohitseni, hänen katseensa laskeutui mekkoa pitkin ennen kuin nousi takaisin silmiini.
Keskiyön maissa sali alkoi tyhjentyä. Puoli kahdelta jäljellä olin enää minä tiskillä ja pieni porukka perällä juomassa lasejaan loppuun. Olin vetänyt jalkani puoliksi ulos avokkaista ja annoin niiden roikkua varpaideni kärjissä jakkaran jalkatuen päällä, kun Luca tuli nojaamaan kyynärpäillään tiskiin minua vastapäätä ja tarjosi viimeistä drinkkiä.
Kysyin, mitä hän suosittelisi. Hän käski odottaa, haki makua muutaman minuutin maistellen pillin kärjestä ja laski sitten eteeni lasin, jossa oli giniä, limeä ja ripaus inkivääriä. Se oli täydellinen. Kun kysyin cocktailin nimeä, hän vastasi, ettei sillä ollut nimeä, koska hän oli juuri keksinyt sen minulle. Katsoimme toisiamme pitkään sanomatta mitään, ja ilma välillämme oli muuttunut huomattavasti sakeammaksi.
Hän kumartui tiskin yli niin lähelle, että tunsin hänen tuoksunsa, sanoi sulkevansa kahdenkymmenen minuutin päästä ja kysyi sitten, oliko minulla suunnitelmia sen jälkeen. Sydämeni alkoi hakata aivan liian nopeasti, vastasin ettei ollut, ja hän sanoi vain: ”Hyvä. Jää sitten.”
Katselin, kun hän saattoi viimeiset asiakkaat ulos, lukitsi oven heidän perässään ja himmensi valot, kunnes jäljellä olivat vain tiskin yläpuolella palavat pienet lamput. Kello oli tuskin kaksi. Olimme kahdestaan baarissa, jazz soi vielä hiljaa, ja minä olin riisunut avokkaani lopullisesti ja pudottanut ne jakkarani juurelle.
Hän palasi tiskin taakse, kaatoi kaksi viskiä, ja kilistimme. Hän tunnusti odottaneensa kolme viikkoa, että olisimme vihdoin kahden, ja vastasin, että niin minäkin. Sitten hän laski lasinsa, kiersi tiskin ympäri ja nosti minut alas jakkaralta vyötäröstä pitäen. Ilman korkoja, viileä parketti jalkapohjieni alla, ulotuin tuskin hänen olkapäähänsä. Hän suuteli minua, kädet ensin hiuksissani ja sitten mekkoni solmulla, ja minun käteni olivat hänen paitansa alla, hänen selällään.
En kerro sinulle jatkoa yksityiskohtaisesti. Sanotaan vain, että baarin perällä oli hyvin mukavat nahkasohvat, että kietaisumekkoni täytti täydellisesti sen tehtävän, jota varten se on keksitty, ja että Luca tiesi tarkalleen, mitä teki. Baarimikoilla on taitavat kädet: se ei ole klisee vaan fakta, ja tarkistin sen useampaan kertaan sinä yönä.
Jäimme baariin neljään asti aamulla juttelemaan, nauramaan, suutelemaan ja aloittamaan kaiken muun alusta. Se oli epätodellista: tyhjä baari, musiikki, tiskille unohtuneet lasit ja me kaksi sillä sohvalla. Kun pukeuduin, löysin toisen avokkaan sohvapöydän alta ja toisen tiskin takaa ymmärtämättä koskaan, miten se oli sinne päätynyt. Nahka puolestaan jätti reisieni takapuolelle punaiset jäljet, jotka näkyivät seuraavaan iltapäivään asti.
Hän soitti taksin ja tuli saattamaan minut kotiin läpi täysin tyhjän kaupungin. Oveni edessä hän suuteli minua vielä kerran ja kysyi, tulisinko seuraavalla viikolla. Sanoin kyllä, nousin portaat avokkaat kädessä ja rojahdin sänkyyni. Seuraavana päivänä, istuttuani hyvin varovasti keittiötuolilleni, päätin viettää päivän vatsallani maaten tämän lehden kanssa.
Palasin monta kertaa, enkä aina cocktailien takia. Muutaman viikon päästä oli kuitenkin selvää meille molemmille, että se oli kaunis ja intensiivinen seikkailu eikä mitään pysyvämpää. Hän vaihtoi lopulta baaria, minä löysin uusia paikkoja, ja erosimme ilman draamaa. Sitä yötä kahdestaan hänen kanssaan lukitussa baarissa en unohda koskaan.
Joskus juuri suunnittelemattomat hetket jäävät mieleen pisimpään. Ja siitä lähtien, kun baarimikko kysyy, onko minulla suunnitelmia sulkemisajan jälkeen, vilkaisen ensin salin perällä olevia sohvia.
✦ ✦ ✦
Entä sinä?
Mitä tästä opin
- Parhaat kohtaamiset eivät aina synny sovelluksessa, sillä baari, johon palaat joka viikko, antaa jännitteelle aikaa kasvaa.
- Kolme viikkoa pieniä keskusteluja tiskillä on parempi kuin tuijotus ensimmäisenä iltana: hän antoi minun lähestyä omaan tahtiini.
- Intensiivisen seikkailun ei tarvitse muuttua suhteeksi ollakseen onnistunut, kunhan molemmat tietävät sen.
Vielä yksi tarina?
Kerron myös…
Mitä näen peilissä ennen treffejäKaksikymmentä minuuttia ennen lähtöä, mustassa pitsissä peilin edessä, tulee aina se epäilyksen hetki. Sitten muistan miehen, joka avasi aamutakkini ja kertoi, mitä hän oikeasti aikoi katsoa. En ajatellut arpeani koko yönä.
Yö, jona hän myöhästyi viimeisestä junastaanMikon kanssa, jonka olin tavannut C-Datessa, piti olla vain yhdet siveät drinkit. Paitsi että hän myöhästyi viimeisestä junastaan, nilkkurini hiersivät hirveästi ja hän tarjoutui hoitamaan jalkojani. Seuraavana aamuna en pystynyt kävelemään suoraan.
